Kun on aika jättää hyvästi

Katiskan Facebook-ryhmään jaettiin jokin aika sitten video, jossa kerrottiin hepusta, joka tekee proteeseja eläimille. Tästähän virisi keskustelu, jossa puhuttiin myös siitä, missä menee koirien kohdalla koiran ”korjaamisen” rajat.

Mielestäni koiran tulee kyetä elämään koiranelämää. Juosta, leikkiä, painia, jahdata leluja, syödä normaalisti, tehdä tarpeensa normaalisti, hengittää normaalisti. Koiran tulee kyetä toteuttamaan käyttäytymistarpeitaan normaalisti, ilman kipuja tai hankaluuksia.

Jos meidän joltain meidän koiraltamme murtuisi vaikkapa jalka niin pahasti, että sen korjaaminen olisi lähes mahdotonta ja fiksuin vaihtoehto olisi vaikkapa amputaatio, yksikään meidän koiristamme ei enää palaisi kotiin. Niin pahalta kuin se tuntuukin ja niin paljon surua kun se aiheuttaisikin, en koskaan sallisi koiriemme kärsiä pitkää kuntoutusta. Yksinkertaisesti siksi, etten minä voi selittää koiralle, että kipu loppuu aikanaan. Koira elää hetkessä, tässä ja nyt. Ei koira ymmärrä, että kahden viikon kuluttua sattuu vähemmän ja että kahdeksan viikon kuluttua pääsee pois häkkilevosta.

Minä myös ennemmin lopettaisin koiran, kuin antaisin kärsiä kivuista jos esimerkiksi lonkissa, kyynärissä tai selässä olisi pahemmanlaatuista vikaa. Jatkuva kipulääkitys ei ole vaihtoehto. Jos koira on sairas, eikä kykene sairauden takia elämään normaalia elämää, se lopetetaan. Loppupelissä meillä ihmisillä on vastuu siitä, että koira voi hyvin.

Myöskään esimerkiksi proteesi ei koskaan olisi vaihtoehto. Ihan vain koska tiedän miten vaikeaa on saada tehtyä sopiva proteesi ja koirahan ei osaa kertoa jos se tuntuu epämukavalta, sattuu tai hiertää. Lisäksi proteesi vaikuttaa myös koiran liikeratoihin, joka taas aiheuttaa epätasapainoa koiran lihaksistossa ja tämä sitten aiheuttaa lisää kipuja.

Millä oikeudella ihminen päättää koiran puolesta ja laittaa koiran kärsimään? Varsinkin kun tiedetään, ettei koira kykene ymmärtämään miksi sattuu ja kuinka kauan. Itsekkäästi venytetään koiran elämää, koska ei haluta päästää irti. No, en minäkään halua. Mutta fakta on, että koirat elävät lyhyemmän elämän kuin ihmiset. Ja elämään kuuluu luopuminen. Elämään kuuluu kipeät hyvästit. Vaikka välttäisihän niitä mielellään, maailman tappiin saakka.

Usein ei osata lopettaa vanhaa koiraa ajoissa, ei osata luovuttaa. Sillä luovuttamistahan se on omalla tavallaan. Ihmisen tehtävä on kuitenkin sanoa ”nyt riittää” ja päästää koirasta irti. Yksikään koira ei ansaitse surkeaa elämää, jatkuvia kipuja ja vanhuuden vaivoja jotka tekevät normaalista elämästä vaikeaa.

Tai sitten ei vain osata lopettaa koiraa, jonka pää hajoaa normaalin elämän keskellä. Ei osata luovuttaa ja päästää kärsimyksistään koiraa, joka pelkää, stressaa ja purkaa stressiään itseensä. Myöskin ”päästään” rikkinäiset koirat ansaitsevat muuta, kuin jatkuvaa kärsimystä.

Vaikka nyt minusta tuntuu mahdottomalta ajatella, että koskaan voisi sattua mitään vakavaa niin se mahdollisuus on aina olemassa. Menehtyihän Herttakin äkillisesti. Ehkei mitään satu nyt, tai huomenna. Mutta joku päivä joudun taas päästämään irti. Koirat ovat minulle henki ja elämä, ja menetys sattuu.

Ajattelin nyt kertoa teille oikean elämän esimerkin siitä, miten päädyimme päästämään irti ja luovuttamaan nuoren koiran kohdalla.

DSC_1409

Tämä kuvan kaveri on Nuoska. Ensimmäinen valjakkoharrastukseen sitä varten hankittu koira, sosiaalinen, rohkea ja aivan ihana siperianhuskyn ja itäsiperianlaikan risteytys. Nuoska oli nuori koira, alle vuoden ikäinen kun sen elämä päättyi. Ensin jalat menivät alta, sitten se alkoi oksentamaan rajusti ja oli muutenkin erittäin sekava, huusi suoraa huutoa ja kouristeli. Soitto eläinlääkärille ja matkalla eläinlääkäriin iski hengityslama. Eläinlääkärissä tiputus ja intubointi. Sitten iskivät epileptiset kohtaukset. Aivot olivat olleet ilman happea useamman minuutin, eikä Nuoska alkanut hengittämään itse.

Vaihtoehtona oli lähteä ajamaan yli tunnin matkaa eläinsairaalaan, jotta Nuoska saataisiin hengityskoneeseen. Koiran kanssa, joka ei itse hengitä. Jokainen varmasti ymmärtää, että koira olisi matkalla menehtynyt. Ilman happea ei voi elää.

Teimme päätöksen lopetuksesta, sillä aivoihin oli kohdistunut hapenpuutteen sekä epileptisten kohtausten vuoksi vaurioita, joiden laajuutta ei tiedetty. Emme alkaneet kokeilemaan, millaisia vaurioita koiralla oli vaan päädyimme lopetukseen. Kuten jo aiemmin mainitsin, eläinlääkäri oli tätä päätöstä vastaan. Samoin eräs eläintenhoitaja, joka halusi ottaa Nuoskan itselleen. Koska oli arki ja ajanvarausasiakkaat odottivat, Nuoskaa ei ehditty lopettaa saman tien, joten en ollut paikalla kun lopetus tehtiin. Seuraavana päivänä kävimme varmistamassa, että se oli oikeasti lopetettu.

Tässä tapauksessa eläinlääkäri olisi halunnut, että kokeillaan miten koira pärjää, koska kyseessä oli nuori koira. Mutta järkikin jo sanoo, että rajut epileptiset kohtaukset sekä aivojen pitkittynyt hapenpuute aiheuttavat vaurioita. Ilman jatkuvaa tiputusta kohtauksia tuli jatkuvasti. Emme halunneet alkaa leikkimään koiran elämällä ja kokeilemaan kokeilun vuoksi, että miten pahoja vaurioita Nuoskalla olisi ollut. Olin varma päätöksestä ja seison yhä päätökseni takana.

Mitä tapahtuukin, jokainen tapaturma käsitellään silti meillä yksittäistapauksena, vaihtoehtoja punniten. Joten never say never, mutta meillä tuskin koskaan lähdetään koiraa kuntouttamaan, jos se vaatii kohtuuttoman pitkän ja tuskallisen ajan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s