Ne asiat joista emme puhu

Se laskee tassunsa jalalleni ja katsoo minua tiukasti silmiin häntäänsä pienesti heiluttaen. Ja sen ilme ja eleet ovat identtisiä Hertan kanssa. Niinä hetkinä huomaan kompastuvani muistoihini, takertuvani siihen nyt jo haalistuneeseen muistoon Hertan turkin tuoksusta.

Nuku pikkuinen, nuku tähtihelmassa päivänpaisteen

Huhtikuussa Hertan menehdyttyä, ajattelin että koko vuoden kaikki paha oli siinä. Mutta sen jälkeen Banditt menehtyi heinäkuussa. Bandittin kuolema oli odotettu, sen vain piti tapahtua eläinlääkärissä. Pappa kuitenkin päätti toisin ja menehtyi nukkuessaan. Molempien ajattelu tuo yhä kyyneleet silmiini, niin rakkaita Hertta ja Banditt olivat. Sanat takertuvat kurkkuuni, kun joudun sanomaan jomman kumman nimen ääneen. Ikävä ei koskaan lähde, mutta kipu on viimein hellittänyt.

Samaan aikaan tuntuu lohdulliselta, että minulla on yhä Haldir ja Boromir. Mutta välillä, silloin kun sitä vähiten odotan Boromir tulee luokseni. Se laskee tassunsa jalalleni ja katsoo minua tiukasti silmiin häntäänsä pienesti heiluttaen. Ja sen ilme ja eleet ovat identtisiä Hertan kanssa. Niinä hetkinä huomaan kompastuvani muistoihini, takertuvani siihen nyt jo haalistuneeseen muistoon Hertan turkin tuoksusta. Huomaan kaipaavani Herttaa niin paljon, että se sattuu.

Yksinolo-ongelmien raastava helvetti

Elämän on jatkuttava, ihan sama mitä tapahtuu. Myös pojille Hertan ja Bandittin kuolema olivat isoja kolhuja. Molemmat ovat niin positiivisia ja iloisia koiria, etten ensin huomannut sitä ikävän määrää. Kunnes eräs kaunis päivä tulin kotiin ja tavaroita oli pudoteltu lattialle, keittiön tasot tyhjennetty, vilttejä revitty ja kaappeja kaivettu syötävän toivossa. Kun seisoin eteisessä sitä tuhon määrää tuijottaessani, mietin, että olisinko voinut tehdä jotain toisin?

Vastaus on kyllä. Olisin voinut tehdä niin paljon toisella tavalla. Kun yksinolo-ongelmat räjähtivät, siihen oli muutama eri syy. Neljän kuukauden sisällä pojat menettivät molemmat vanhempansa ja muutimme kahdesti. Kolmas muutto oli marraskuussa ja nyt tilanne on rauhoittunut, pojilla on jälleen hyvä olla stressitekijöiden poistuttua elämästä.

Edellisessä asunnossa ongelmana oli koiria erittäin vahvasti vihaava naapuri, joka hakkasi ovea ja ränkytti ovikelloa kun en ollut paikalla, ja myös silloin kun olin paikalla. (Haluan painottaa tähän väliin, ettei naapurilla ollut mitään syytä vihata ainakaan minun koiriani, jokainen yksinolo on yhä nauhalla eikä koirista ole voinut olla mitään haittaa.) Tätä tapahtui useita kertoja viikossa, ja häiriköinti aiheutti pojille järkyttävän kovaa stressiä, eikä kumpikaan kyennyt rauhoittumaan kotona.

Lopulta, juuri ennen marraskuista muuttoa, tilanne oli se, että jokainen ääni käytävästä sai molemmat pomppaamaan pystyyn ja puolustusasemiin. Koirat olivat stressaantuneita, minä olin stressaantunut. Arki oli yhtä helvettiä, kun yritin tasapainoilla opiskelun, vertaistukiryhmän vetämisen, vihaisen naapurin sekä stressaavien koirien kanssa. Pääni tuntui hajoavan kaikesta stressistä.

Tuntui siltä, ettei mikään toisi helpotusta tilanteeseen. Samaan rykäykseen jouduin luopumaan Vardasta. Siitä luopuminen koetteli jaksamistani, vaikka tiesin, että Varda pärjäisi paremmin muualla, varsinkin kun jouduin muuttamaan pienempään asuntoon. Varda oli niin kovasti odotettu lisäys laumaan, että siitä luopuminen tuntui luovuttamiselta.

Jatkuva stressi, epävarmuus ja ahdistus vaikuttivat voimakkaasti omaan jaksamiseeni. Pian muuton jälkeen mursin varpaani. Sitten sairastuin flunssaan. Olin terveenä muutaman viikon ja nyt olen parantumassa jälleen flunssasta. Normaalisti aktiivista elämää viettävänä tämä jatkuva lepääminen ja itsensä parantelu on käynyt hermoilleni. Kaikesta huolimatta en ole muuta kuin kiitollinen siitä, miten hyvin pojat tällä hetkellä voivat. Stressi on väistynyt ja tilalla on kaksi tyytyväistä koiraa, jotka ovat jaksaneet jatkuvan sairasteluni erittäin hyvin.

Huominen ei koskaan tule

Haldirilla ja Boromirilla oli äskettäin raju ripuli, joka kesti miltei viikon. Tässä ajassa molemmat menettivät painoa, koska mikään ei pysynyt sisällä. Jokaista ripulia lattialta siivotessani halusin itkeä. Olin väsynyt, pahimmillaan heräsin yöllä yli kymmenen kertaa viemään koiria ulos. Ja kun tulin kotiin, istuin eteisen lattialla, Boromirin pää sylissäni. Jatkuva univaje sai minut stressaantuneeksi ja ahdistuneeksi. Jokainen yö ajattelin, ettei huominen varmaan koskaan tule. Siltä se tuntui. Ja kun päivä valkeni ja minä istuin koko yön valvoneena koirien kanssa sohvalla, olin vain kiitollinen siitä, että koirat nukkuivat.

Paino on alkanut nousemaan molemmilla, Haldirilla nopeammin kuin Boromirilla. Liikuntaa olen alkanut lisäämään pikkuhiljaa normaaliin, omaa sekä koirien kuntoa jatkuvasti seuraten. Molemmat ovat saaneet energiansa takaisin ja ovat jälleen omia pöljiä itsejään.

Ehkä ensi vuonna

Vaikka tuntuu siltä, että tämä vuosi on ollut yhtä tuskaa, niin on myönnettävä että tänäkin vuonna on ollut mahtavia hetkiä. Enkä voi jäädä vellomaan niihin ikäviin hetkiin, vaan on katsottava eteen päin. Minulla on aina ollut tapana hymyillä ja sanoa, että hyvää kuuluu. Harvemmin sanon, etten jaksa enää. Tähän on omat syynsä, mutta siinä vaiheessa kun kasaan itselleni liikaa paineita, minun tulisi osata pistää stoppi kaikelle.

Henkireikäni ja stressinpoistajani, eli liikunta koirien kanssa on ollut nyt kuukauden verran pannassa ja tunnen sen vaikutukset. Olen uskaltautunut jo aloittelemaan juoksemista uudelleen, mikä on osaltaan parantanut yleisvointiani. Olen kiitollinen myös siitä, että seuraavan kerran täytyy mennä fyysisesti istumaan koulunpenkille vasta tammikuussa. Saan paljon kaivattua lepoa.

On myönnettävä, että on tapahtunut niin paljon kaikkea, että olen kärsinyt stressin lisäksi kroonisesta unettomuudesta. Ja jokainen, joka on joskus nukkunut yön huonosti, voi kuvitella miltä tuntuu nukkua huonosti viikko toisensa perään. Muutama hyvin nukuttu yö siellä välissä ei tunnu miltään.

Kiiltokuvaelämää

Kun selaat Facebookia, Instagramia tai mitä tahansa, ja ajattelet että tuon ihmisen elämä on täydellistä, olet väärässä. Minä tiedän antavani usein elämästäni kiillotetun kuvan, ihan huomaamattani. Sitä en kuitenkaan haluaisi tehdä, sillä varsinkin koiramaailmassa koen paineita suorittaa ja olla täydellinen. Ne paineet minä luon ihan itse, niitä ei kukaan tunge väkisin kurkustani. Mutta samalla en kuitenkaan ole ainoa.

Koiramaailma on helvetin julma. Tuntuu välillä siltä, etteivät ihmiset näe toisiaan ihmisinä. Toisten kimppuun hyökätään syyttä, arvostellaan toisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, vaikkei mitään syytä olisikaan. Kritiikkiä saa esittää ja sitä tavallaan on kestettävä, jos laittaa elämästään mitään julkiseksi. Kuitenkin negatiivisuuden lietsominen ja toisten lyttääminen ihan vain koska voi, on lapsellista ja turhaa. Ihmisenä, joka on aina tuntenut olonsa ulkopuoliseksi, voin sanoa että yhteisöllisyyden puuttuminen, oli se sitten missä tahansa harrastuksessa, on valitettavaa. Kuitenkin kaikki meistä koiraharrastajista on päätynyt kuka mitäkin reittiä tähän isoon koiramaailmaan, jossa on välillä niin vaikea luovia tietään eteen päin.

Olen myös huomannut, että stressi ja jatkuvat muutokset ovat tehneet minusta epävarman ja aran. En ole välttämättä jaksanut avata suutani ja sanoa mielipidettäni, vaikka olisi pitänyt. Vastoinkäymiset ovat imeneet minusta kaikki mehut. Sen vuoksi aion pyhittää koko loppuvuoden itselleni. Olen eksynyt, ja samalla olen menettänyt sen punaisen langan koiraharrastuksistani. En ole jaksanut keskittyä kaikkeen niin paljon, kuin olisi pitänyt.

Koirat ovat elämäni, vaikka eivät saisi

Minä elän ja hengitän koiria. Kaikki mitä teen, teen koirat edellä. Nyt joulun alla olen miettinyt paljon sitä, mitä haluaisin lahjaksi. Olen ajatellut, että ei jumalauta älkää vaan antako mitään ”turhaa”. Turhaa, eli jotain ei koiriin liittyvää. Äskettäin hoksasin, että eihän se niin pidä mennä. Olen liian paljon paneutunut koiriin ja koirien kanssa touhuamiseen, että olen tavallaan unohtanut minulla olevan muutakin elämää.

Koirat ovat todella iso osa elämääni, ja vaikka lähes kaikki vapaa-aika kuluu koirien parissa ja koirat ovat se syy miksi herään arkiaamuisin kolmelta aamuyöllä treenaamaan koirien kanssa, koirat eivät saisi olla koko elämäni. Matot, sohva, huonekalut. Kaiken valitsen koirat mielessäni. Koirat ujuttavat itsensä jokaiseen asiaan elämässäni. Kirjahyllyssäni notkuu sata nidettä kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuudesta puhumattakaan. Netflixissä minua odottaa Star Trekin ihmeellinen maailma. Siitä huolimatta elämässäni on koirat, koirat, koirat, koirat, koirat.

Olen ollut niin paneutunut yksinolo-ongelmiin ja menetysten käsittelemiseen, että en ole aiemmin huomannut etten osaa pysähtyä ja hengittää. Mutta nyt kun tiedostan asian, tilanteen on muututtava. Minun on otettava itselleni aikaa jokaisesta päivästä. Vaikka rakastan koiriani yli kaiken, enkä luopuisi koiraharrastuksistani mistään hinnasta, koirat eivät yksinkertaisesti voi olla koko elämäni.

Koirat ovat harrastus, jota ei voi laittaa hyllyyn odottamaan, kuten kirjoja tai elokuvia, eikä vapaapäiviä voi ottaa milloin haluaa. Vaikka koirat ovat vastuullani joka päivä, kellonympäri, vuosi toisensa jälkeen, joskus on vaan osattava hellittää. Ja niin minä aion tehdä.

4 thoughts on “Ne asiat joista emme puhu

  1. Hyvä teksti, tärkeiden asioiden äärellä. Some tosiaan vaikuttaa alitajuntaan ja aiheuttaa ainakin itselleni paineita. Ja kuten sanoit, koira ihmiset osaavat olla julmia (minäkin osani saanut), toiset käyttäytyvät kuin haaskalinnut 😀

    Mukavaa joulun odotusta teille!

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi! 🙂 Koiraihmiset ovat kyllä melko julmaa sakkia välillä. Mä olen opetellut jättämään sellaiset ihmiset huomiotta.. 😀

      Mukavaa joulunodotusta teillekin!

      Tykkää

  2. Koiramaailmassa myös elää vahvana sellainen että pyhitetään koko elämä koirille. Muistan lukuisia verkossa käytyjä, mutta myös irl -keskusteluja esimerkiksi koirien laittamisesta hoitoon ”turhaan” ja ihan hillittömiä ajankäyttövaatimuksia tyyliin arki-illat on käytettävä koirien viihdyttämiseen kokonaisuudessaan ja viikonloppuisinkin koirien luota poistuminen on vähintään arveluttavaa.

    Tykkää

    1. Jep. Mulla samanlaisia kokemuksia. Pidetään huonona omistajana jos ei aina jaksa olla koirien kanssa ja haluaa niistä lomaa. :/ Mikä on tosi ikävää, koska se taas luo paineita olla täydellinen koiranomistaja ja elää koirien ehdoilla. Nää on tällasia arkoja, todellisia asioita.

      Koirat on munkin elämä, mä rakastan niitä. Mutta muutakin elämää pitää olla. Kuten kaikilla koiranomistajilla.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s