Entä jos en halua sanoa hyvästi?

Kun toukokuussa 2018 kirjoitin blogipostauksen Kun on aika jättää hyvästi, en koskaan ajatellut että alle kaksi vuotta myöhemmin olisin vaikean päätöksen edessä; lopettaako nuori koira vai ei? Päätös oli helppo — kyllä, koira on lopetettava — mutta samalla päätös oli niin helvetin vaikea.

Boromir. Oma kasvattini. Oma rakas, ahne idioottini. Meidän hurja hurttamme.

Lokakuun puolessa välissä vein Boromirin eläinlääkäriin epämääräisen kipuilun vuoksi. Kuvattiin polvet ja lonkat, ja sieltä löytyi pitkälle edennyt nivelrikko. Arvasin jo mentäessä, että mikä tuomio sieltä tulee. Tiesinhän, että Boromirin oikea jalka kipeytyy herkästi, ja että siihen kohdistunut vamma saattaisi aiheuttaa ongelmia. Ja niinpä, oikeasta lonkasta sekä polvesta löytyi rikkoa.

Tein jo silloin päätöksen, että kun kipuilu yltyy liian kovaksi, tai kipulääkkeiden käytöstä tulisi arkipäivää, koira menisi piikille. Mutta en olettanut, että se aika tulisi näin nopeasti — maaliskuussa tämän koiran tie päättyy. Tuntuu, että proverbiaalinen matto vedettiin jalkojen alta. Pystyn ajattelemaan vain, että miten helvetissä minä tästäkin selviän.

Kirjoitin jo aiemmin blogissani seuraavaa;

Minä myös ennemmin lopettaisin koiran, kuin antaisin kärsiä kivuista jos esimerkiksi lonkissa, kyynärissä tai selässä olisi pahemmanlaatuista vikaa. Jatkuva kipulääkitys ei ole vaihtoehto. Jos koira on sairas, eikä kykene sairauden takia elämään normaalia elämää, se lopetetaan. Loppupelissä meillä ihmisillä on vastuu siitä, että koira voi hyvin.

Kun on aika jättää hyvästi

Olen yhä samaa mieltä. Nivelrikko ei itsessään ole se ongelma — vaan se, miten paha se on, ja miten paljon kipua se aiheuttaa. Boromir saattaisi ehkä pärjätä pelkillä hihnalenkeillä ja olla tyytyväinen, mutta se pelkkä hihnassa liikkuminen sattuu, vapaana juokseminen sattuu. Kaikki sattuu, enkä minä pysty katsomaan sitä enää sivusta.

Olen nyt jo saanut paskaa niskaani tästä päätöksestä, mutta päätös on meidän, ei ihmisten, jotka eivät koskaan ole edes nähneet Boromiria livenä. Ei ihmisten, joille Boromir on tuttu vain kuvien, blogipostausten ja satunnaisten videoiden kautta. On myös muistettava, että lopettaminen ei satu eläimeen itseensä. Yksikään eläin ei kärsi lopettamisesta, kun se tehdään oikein. Menetyksestä kärsii vain omistaja, ja muu mahdollinen lauma.

Boromir on meille rakas. Mittaamattoman arvokas. Juuri sen vuoksi se ei saa kärsiä. Ei minulla ole sanoja kuvaamaan miten paljon juuri tämä menetys sattuu. Vaikka kuinka varaudun, ja vaikka kuinka olen itkuni itkenyt, tiedän että tulen itkemään lisää.

Mutta elämä jatkuu. Sen on jatkuttava. Tulee uusia päiviä, uusia haasteita, uusia iloisia asioita. Kotiin jää Haldir, joka on onneksi loppumattomalla optimismillaan onnistunut hellittämään nyt jo alkanutta ikävää. Keväästä on lisäksi tulossa melko kiireinen ja toiminnantäyteinen, joten toivon että ikävä helpottaa nopeasti.

At the bitter end
Salt and liquid blend
From the corner of my eyes
All the miles wrecked
Every broken step
Always searching, always blind

So let your heart hold fast
For this soon shall pass
There's another hill ahead

— Fort Atlantic - Let Your Heart Hold Fast

Kirjoittaja:

Koiraharrastaja ja koirabloggaaja, joka harrastaa koirien kanssa canicrossia, bikejoringia, sekä satunnaisesti agilitya, tokoa että nose workia. Koiramaisten harrastusten lisäksi harrastan lukemista, luovaa kirjoittamista sekä valokuvaamista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s